2,5 kiloa vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Kaikki, tai ainakin suuri osa meistä on varmaan joskus pienenä komennettu ulos leikkimään, kun on riehuvaihde päällä. Kissan, tai ainakaan Nuutin, kanssa se ei menekään ihan näin. Nuutin kun päästää parvekkeelle ja lähtötilanne on ollut rauhallinen, iskee siihen takaisin sisään tullessa joku viirukohtaus. On ihan pakko ulista ja säntäillä ympäriinsä silmät mustina ja korvat luimussa.

Tänään oli tämmönen päivä taas. Päästin kisun pihalle, se innoissaan loikki ihanan isolla parvekkeella, tuli välillä tarkastamaan ovelle että mamma kuulee jos tästä nyt huudan sille, ja meni takaisin loikkimaan. Sisälle tullessa alkoi hulluus. Kun siitä rauhoituttiin, mentiin syömään (lue: nielemään) raksuja. Ja sitten ne tulikin takaisin samaa reittiä. Huoh. Mikä sulle Nuutti on tullut kun täytyy hotkia? Toissapäivänä masussa ei pysynyt kauaa Natures Menun märkäruoka, vaan se puklattiin ulos samannäköisenä kuin se lautasella ollessaan näytti. Hurmaavaa. Täytyy alkaa pienentää kerta-annoksia ainakin noissa raksuissa. Annostelu/aktivointipallokin kyllä löytyy, mutta Nuutti ei hetkeen ole jaksanut siitä innostua, joten en tiedä uskallanko päivällä poissaollessani jättää raksujen saantia sen varaan.

Muuten Nuuttinautti on normaali kissanpentu. Okei ehkä joskus vähän vajaamman oloinen, mutta mikäs siinä. Ei vaan, kyllä Nuutti on oikeasti aika teräväpäinen otus kun sille tuulelle sattuu. Harmillisesti viisaus ylttää myös kiusanteon tasolle. Se kyllä tietää selvästi mitä ei saisi tehdä, mutta tekee kuitenkin, silmät kiiluen. Kun sille sanoo "Ei!", sähähtää samalla tai osoittaa sormella, tai taputtaa jos ei meinaa ottaa kuuleviin korviinsa, se hetkeksi lopettaa ja katsoo käskijää. Sitten se toteaa, että bite me, ja jatkaa samaa juttua kolme kertaa pahempana. Riiviö.

Onneksi tämä viisaus ylttää myös empatian rajoihin. Ainakin se näyttää siltä. Kyllä se huomaa kun on stressiä tai ahdistusta. Pikkuinen loikkaa sylkkyyn tai kömpii viereen ja katsoo silmiin niin suloisesti kuin vain voi, ja painaa päänsä halin saajaa vasten. Sitten alkaa terapeuttinen hyrinä ja kiehnäys ja yhteisten päikkäreiden jälkeen olo on jo parempi. Lisäksi se juoksee aina vastaan kotiin tullessani, ja haluaa aina viereen - olin sitten suihkussa tai makkarissa. Vessanpyttyynkin on jo pudottu, kun piti päästä katsomaan mitä mami puuhaa peilin edessä. Jotain juttuja se laittoi naamaansa. Voi sitä rääkäisyä kun kävikin selväksi ettei sinne pyttyyn kannattanut hypätä. Onneksi pelastaja oli ihan vieressä.

Niiiiiin pehmeät tassut!

Lisäksi täällä harrastetaan läppärin lähentelyä. Ei se kiinnosta lainkaan kun ei ole päällä, mutta heti kun sen käynnistää niin johan on kissa kimpussa. Ilmeisesti sillä ei ole väliä tekeekö joku koneella jotakin, sillä telkkariin yhdistettynä lattialla ollessaan kone on vähintäänkin yhtä viehättävä. Siksi ollaan koitettu aina laittaa kannen ja näppiksen väliin kaukosäädin tai muu vastaava, ja kansi sitä vasten kiinni. Muuten Nuutti käy painamassa pepullaan tai tassuillaan esciä tai meneillään olevan ohjelman pauselle. Kone kelpaa myös näin kansi melkein kiinni. Kunhan se on päällä. Onko muilla havaittu vastaavaa?

Mitä te meuhkaatte? En ymmärrä, te makoilette siä sohvalla ja mä täällä.

 Nyt kun tää vielä on tämmönen vauhtikaaleppi, pikkupentu, niin kuvaan jatkuvasti. Tänne kertyy sitten tätä videomateriaalia muistoiksi. Tässä on videoo mm. siitä, kun me keksittiin kuinka hauska tää pyykkikori onkaan. Oli hauska ylläri kun Nuutti innostuikin siitä, kun ensin ihmettelin kun ei pahvilaatikot yms kelpaa niin kuin yleensä kissoille. Lapsuuden kodissakin kun maatiaisten eteen laittaa esim lautapelin kannen, sitä ensin hetki tuijotetaan ja sitten sinne kivutaan istumaan ja ollaan tosi tyytyväisiä. Nuutti ei vielä ainakaan ole tajunnut tämmöistä rajattujen tilojen hienoutta.

Ja sitten: Sain Hupsu ja tosi höpsö-blogin pitäjältä haasteen valita jokaisesta FiFé-rotukategoriasta yhden lempparin perustelujen kanssa. Nyt kun tässä on jo näin paljon tekstiä, niin kirjoittelen haasteesta vähän myöhemmin tällä viikolla. :)